Ire oli vieraillut tässäkin paikassa aikaisemmin ja muisti, että padolta pääsee jatkamaan matkaa ajamalla sen yli ja jatkamalla vain tietä eteenpäin. Iren aikaisemmalla vierailukerralla padon vieressä menevä suuri silta ja ohitustie olivat vielä rakennusvaiheessa ja nyt valmistumisen jälkeen oli tehty muutos, että padon yli oleva silta päättyi kuin seinään pienen matkan päässä. Ajelimme siis pienen ylimääräisen lenkin, ensin Arizonaan, sitten takaisin Nevadaan ja vielä Arizonan rajan yli uudestaan että pääsimme jatkamaan matkaa eteenpäin.
Pysähdyimme tankkaamaan itsemme ja automme Kingmanin kylään. Jälkimmäinen osoittautui ensin hieman haasteelliseksi, sillä bensa-automaattiin tuli luottokortin lisäksi syöttää jostain syystä myös postinumero. Kone ei toki kotokylämme numeroa tunnistanut, joten toiselle asemalle siirryttyämme luovutimme ja Ire paineli sisälle maksamaan bensaostokset. Ameriikassa kun käteisellä maksavien bensa-asiakkaiden tulee ensin käydä asemalla maksamassa arvioitu tankkaussumma, sen jälkeen voi tankata ja vaihtorahat ja kuitin voi kipaista hakemassa jälleen sisätiloista.
Oman tankkauksen suoritimme In and Out Burgerissa, jota kovasti oli kehuttu hyvänä burgerketjuna. Itse hampurilainen olikin todella maukas, ranskalaiset olisivat kyllä kaivanneet muutakin kuin suolaa.
Huristelimme loppumatkan Grand Canyonille, jota ihailimme noin 15 minuutin ajan. Todella hassua ajaa satoja kilometrejä (tässä vaiheessa päivän ajo oli 440 km) ja sitten vain lähteä huristelemaan takaisin päin. Törmäsimme Canyonilla muuten retken ensimmäisiin suomalaisiin mutta emme pukahtaneet sanaakaan. Arella taisi kyllä sopivasti olla päällä Hankkijan t-paita, joten varmaankin siitä meidät tunnistivat.
Canyonilta takaisin päin nousi Ire auton rattiin. Tarkoituksena oli ajaa takaisin Kingmanin kylään ja jäädä siihen yöksi mutta puhtia ja aikaa oli vielä riittämin, joten laitoimme navigaattorin ohjaamaan kohti seuraavaa etappia eli Los Angelesia ja ajatuksena oli pysähtyä johonkin tienvarsihotelliin kun siltä tuntui. Ensin navigaattori näytti 100 km suoraan ja oikea käännös, sen jälkeen 517 km suoraan. Ei siis turhaa eksymisen vaaraa.
Matkan varrella pysähdyimme jälleen kerran tuplatankkaukselle. Iren koko olemus huusi jo salaattia rasvaisen tienvarsiruoan sijaan mutta silti oli tyydyttävä taas burgeriin. Valinnanvaraa on siis lähinnä McDonalds, Burger King, Jack in the box tai Pizza Hut. Ei ole koskaan ällöttänyt ranskalaisetkaan niin paljon ja mielessä pyöri vaan tuore kurkku ja tomaatit omasta kasvihuoneesta.
Lopulta aurinko alkoi laskea mutta Fordin pyörät pyöri vain eteenpäin. Auringonlaskusta seuraa yleensä kylmenevä ilma mutta Aren hämmennykseksi ilmastointia piti vain rullata kovemmalle kun ohitimme Mojaven autiomaan. Yht'äkkinen pilkkopimeys ja viidellätoista asteella aina 35 celsiukseen saakka noussut lämpötila oli jotenkin hämmentävä yhdistelmä. Moottoritien vieressä puksutti junia tasaiseen tahtiin. Pienimmät taisivat olla sadalla vaunulla ja kolmella veturilla varustettuja yhdistelmiä. VR vaikutti melko pieneltä.
Tiet alkoivat suurenemaan ja meno alkoi kiihty moottoritiellä kun saavuimme lähemmäs Los Angelesia. Autoja suhautti vähä väliä ohi molemmin puolin kun yritimme tasaisesti ajella kahdeksankaistaisen tien keskivälissä. Uni alkoi voittaa ja hermot kaipasivat lepoa liikenteestä, joka oli aivan hullunmyllyä, joten suhautimme eräästä rampista ylös jonka läheisyydessä vaikutti olevan paljolti ruokapaikkoja. Päättelykykyä käyttäen siellä olisi myös hotelleja ja tässä vaiheessa löysimme navigaattorista onneksi uuden ominaisuuden: sillä voisi etsiä ruokapaikkojen lisäksi myös lähimpiä majoitusvaihtoehtoja. Lähin hotelli näytti olevan parin mailin päässä, joten kokka kohti hyväksi havaittua Best Western hotellia, josta saimme siistin ja tilavan kulmahuoneiston yöksi noin 60 eurolla aamupaloineen. Tutkimme hotellihuoneessa tarkemmin sijaintiamme ja totesimme olevamme noin 50km päässä Los Angelesin keskustasta. Tästä oli siis hyvä jatkaa matkaa seuraavana päivänä.
Best Western on taattua laatua!
VastaaPoista